Avainsana: monisuhteisuus

Julkaistu

Mutta suurin niistä on…

Blogini nimi saattaa virheellisesti johtaa ajattelemaan, että kirjoittaisin ennen kaikkea seksistä. Toki kirjoitan myös seksuaalisuudesta, mutta sitäkin enemmän minua kiinnostaa eksistenssi, siis ihmisenä olemisen ihmeellisyys kaikkine ilmenemismuotoineen. 

Haluan katsoa joitain asioita totuttua syvemmälle, tai ehkä ennen kaikkea: katsoa toisin. En vielä ainakaan osaisi tyhjentävästi vastata edes kysymykseen Mitä seksi on?, joten sitäkin aion tällä blogitaipaleellani selvittää. Vähintään yhtä paljon kuin seksuaalisuus, minua kiinnostaa rakkauden olemus. Ja jos jollekulle on vielä jäänyt epäselväksi, suuntaudun ihmissuhteisiini ehdottomasti enemmän rakkauskärjellä kuin seksimielessä. Mutta mitä hittoa se rakkaus sitten on?

Äkkigooglailulla miellyin enemmän Kielitoimiston sanakirjan kuin Wikipedian rakkausmääritelmään. Syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön, tai muu syvä kiintymys johonkin, kyllä nuo minulle määrittelyn peruspalikoiksi riittävät. Oikeastaan syvä kiintymys rakkauden kaikkein pelkistetyimpänä synonyymina on aika passeli. Erotiikka on sitten oma juttunsa, joka voi liittyä rakkauteen tai olla liittymättä. Ei minulla ole tarvetta sellaiseen niputtamisidealisointiin että parasta on, jos erotiikka ja rakkaus yhdistyvät samassa ihmissuhteessa, tai että erotiikka ilman rakkautta tai rakkaus ilman erotiikkaa olisivat lähtökohtaisesti huonompia komboja kuin niiden yhdistelmä. Ikävää on, jos ei elämässä ole lainkaan erotiikkaa, ja elämä ilman minkäänlaista rakkautta on oikeasti vakavampi juttu. 

Tässä päästäänkin tärkeimpään, eli siihen että saadakseen rakkautta elämäänsä, ei välttämättä tarvita rakkaussuhdetta, ei pari- tai polysellaista. Rakkaus on myös valinta ja tapa kohdata elävät olennot ympärillään, oma itsensä mukaan lukien.

Itse ehdin elää yli viisikymmentä vuotta rakastamatta itseäni. Ja nyt kun tuon noin kirjoitin, niin kouraiseehan ajatus aika syvältä. Mutta näin asia kohdallani on valitettavasti ollut. Minäsuhteeni on ollut niinkin rikki ja vinksallaan, että olen jopa yrittänyt tappaa itseni. Toipumisen tie on ollut pitkä ja mäkinen. Vaikka jo vuosia sitten tein periaatteellisen päätöksen, etten ajoittain leimahtelevista impulsseista huolimatta vahingoittaisi itseäni, olin vielä kaukana siitä, että edes sietäisin itseäni, edes suurimman osan aikaa. Olen lukenut varmaan kilometrikaupalla kaikkea mahdollista tieteellisemmistä opuksista kepoisiin selfhelppeihin ja jo pitkään tiennyt teoriassa kuinka tärkeää myötätuntoinen, arvostava ja rakastava suhde itseen on. Silti lopullinen loksahdus, se että todella aloin tuntea aidosti pelkän tietämisen sijaan, vaati vielä pitkän ajan toteutuakseen.

Nyt koen vihdoin löytäneeni aidon itseni rakastamisen idean ja kyvyn äärelle. Pitkä ja hidas tie liittyy uskoakseni traumataustaani – ja toisaalta yhdistän joitain oivallusten langanpätkiä tutkimusmatkaani monisuhteisuuden maailmassa. Minulle lopullinen oivallus avautui sitä kautta, kun tajusin, että aivan kuten en aina pidä kaikista piirteistä rakkaissani, ei minun tarvitse pitää itsestänikään sataprosenttisesti voidakseni rakastaa itseäni. Myös sen, että rakkaus on (tunteeseen perustuva) valinta, minun piti ensin ymmärtää suhteessa toisiin ihmisiin, ennen kuin pystyin soveltamaan sitä myös itseeni.

Oikeanlainen rakkaus itseä kohtaan johtaa myös siihen, ettei tarvitse hakea itsensä ulkopuolelta vahvistusta omalle olemiselleen vaan voi entistä täydemmin vapautua kohtaamaan toiset ihmiset siltä pohjalta mikä kulloisellekin suhteelle tuntuu luontevimmalta. Tämä ei todellakaan tarkoita tarvitsevuuden kieltämistä tai vääränlaiseen omavoimaisuuteen pakenemista. Vaikka vähän erakkoluonne olenkin, ajattelen että ilman toisia ihmisiä emme lopulta ole mitään, viime kädessä olemme kaikki yhtä.

Minusta on kuitenkin tullut oman itseni paras ystävä – ja aika hienon uuden ystävän olenkin saanut! Tästä ei tietenkään seuraa, että muiden ystävieni arvo ja merkitys olisi jotenkin himmentynyt. Päinvastoin, nyt pystyn entistä paremmin vaalimaan kaikissa suhteissani niitten ainutlaatuisia piirteitä, keskittymään siihen yhteiseen hyvään, mitä juuri tietyn ihmisen ja minun uniikki yhtälö tuottaa.

Ja mitä rakkauden ja seksuaalisuuden suhteeseen tulee, ajattelen siitä omalla kohdallani näin: Minun ei välttämättä tarvitse rakastaa toista ihmistä voidakseni harrastaa hänen kanssaan seksiä. Intohimoa minun sen sijaan täytyy tuntea, ja koska olen seksuaalisesti aika selektiivisesti syttyvää tyyppiä, en todellakaan pelmahtele petiin kenen kanssa tahansa. Seksi rakkaan ihmisen kanssa on erilaista kuin ei-rakkaan – mutta seksi on joka tapauksessa erilaista jokaisen eri ihmisen kanssa, ja myös saman ihmisen kanssa eri kerroilla, joten minulle erottelu rakkausseksiin ja muuhun seksiin on toissijaista.

Juuri tätä tekstiä lopetellessani sain käsiini kirjastosta varaamani kiinnostavan uutuuden, Pärttyli Rinteen esseekokoelman Rakkauden synnyistä. Olen ehtinyt lukea esseistä ensimmäisen, rakkauden kehittymisestä evoluution saatossa kertovan Mistä rakkaus alkoi? Se oli kiehtova teksti, mutta vielä en osaa sanoa tulenko koko kirjaa nyt tai myöhemminkään kokonaan lukemaan. Lukuajastani taistelee nimittäin myös rakkauden lihallisempaa puolta moniäänisesti esiin tuova novellikokoelma Kevät ilman kosketusta . Ja itse asiassa muutama muukin hurmaava opus…

Sillä tällainen minä olen, ja tällaisena itseni nyt hyväksyn: luen montaa kirjaa yhtä aikaa, malttamattomana hyppään jo uuden kiinnostavan äärelle vaikka edellinenkin on kesken. Ennen ajattelin, että minun pitäisi parantaa lukemisen tapaani, että olisin parempi ihminen jos oppisin keskittymään yhteen kirjaan kerrallaan. Joku voisi kysyä, että jätänkö ihmisiäkin kesken, kun uusi kiinnostavampi osuu kohdalle? Mutta ei se niin mene, rakkaiden ihmisten ja kirjojen pariin voi palata aina uudestaan, löytää uusia kohtia, uusia merkityksiä vanhoista lauseista. Minulla voi olla omanlaiseni tapa seurustella niin ihmisten kuin kirjojenkin kanssa (joita molempia arvostan suunnattomasti, joitain jopa rakastan), ei se tee minusta tai tekemiseni tavasta huonompaa. Olennaista on pyrkimys mahdollisimman täyteen läsnäoloon kohtaamisen hetkellä, ei se, että pyhittäisin elämäni yhdenlaisille ihmissuhteille tai vaikkapa jollekin kirjallisuuden lajille. Ehkä voisinkin tästä johtaa itselleni sopivan rakkauden määritelmän: syvä kiintymys johonkin niin, että haluaa tarjota sille täyden läsnäolonsa ja omimman itsensä aina kohtaamisen hetkellä.

 

Julkaistu

Ensirakastajasta compañeroksi

Tiedepomo oli kaikkien aikojen ensimmäinen OKC-deittini. Mutta ennen kuin kerron ensitapaamisestamme, pitänee kertoa kuinka ylipäätään päädyin seuranhakuun OKCupid-sivuston kautta.

Viimeinen perinteinen parisuhdeyritykseni oli tuolloin päättynyt juuri ennen kesäloman alkua. Kaiken lisäksi ero tapahtui samana päivänä, kun tuolloin vielä melko tuore terapeuttini oli jäänyt puolentoista kuukauden kesätauolle. En siis päässyt käsittelemään eron pintaan nostattamia tunteita tuoreeltaan terapiassa. Sen sijaan minulla oli yhtäkkiä edessäni monta kesäistä viikkoa vailla seuraa tai suunnitelmia. Mitäpä tekee “aikuinen nainen” tuollaisessa tilanteessa? En tiedä muista, mutta itse käyttäydyin vähän kuin yksin kaupunkiin jätetty teini: päätin, että tapailen ketä huvittaa, ja ennen kaikkea mahdollisimman kevyesti.  Kesä sujui lopulta ihan kohtuullisesti, mutta muutaman seikkailumuiston ja lisääntyneiden vapausasteiden ohella siitä ei jäänyt mitään erityistä elämään.

Elokuussa, juuri kun olin palannut takaisin “vastuulliseen aikuiselämääni”, siis töihin ja terapiaan, eräs nuorempi kollega jonka kanssa olimme satunnaisesti vaihdelleet myös deittailukuulumisia, tuli lausuneeksi sittemmin kohtalokkaaksi osoittautuneen ehdotuksen: “Sun Ani kannattaisi kyllä kokeilla OKCupidia, se vois olla just sun juttu…” Vastustelin ensin, sillä olin jo saanut tarpeekseni kesän deittihurjastelusta. Sille oli ollut paikkansa, mutta nyt en enää jaksaisi tai ehtisikään mitään levotonta heilaushummailua. 

Jonain tylsistyneenä hetkenä sitten kuitenkin asensin OKC-sovelluksen puhelimeeni – ja the rest is history, minun elämänpolullani siis… En ollut ehtinyt kirjoittaa profiiliini kuin lähtölauseen Complex soul searching for simple joys, kun siihen jo tarttui kiinnostavan oloinen mies ja ehdotti tapaamista. 

Tapasimme yhdessä naapurustoni kuppiloista. Sen sijaan, että olisimme esittäytyneet puhumalla töistämme, harrastuksista tai vaikka lempimatkakohteista, päädyimmekin käymään läpi seksuaalihistorioitamme, siis aivan lapsuusvaiheista näihin päiviin saakka.  Minä kai tuon vähän erikoisemman tutustumistopicin keksin – ja vaikka itse sanonkin, se on aika oivallinen tapa saada toisesta suhteellisen nopeasti paljon olennaisia asioita selville. Ei varmaan sovi joka tytön tai pojan deittiohjeeksi, mutta meille todellakin sopi.

Ja vaikka kumpikaan meistä ei niin ollut suunnitellut, päädyimme jo ensimmäisenä iltana luokseni yöksi. Eivät auttaneet edes tekemäni sinkkutytön taiat, joiden tarkoitus on ehkäistä moraalin höltymistä ratkaisevalla hetkellä: jätetään sheivaamatta ja lakanat vaihtamatta, tiskiallas täyteen likaisia astioita…  

Ennen ensikosketustamme tiesin siis jo monenlaista miehen rakkauselämän vaiheista, aina katolisissa seurakuntanuorissa koetusta ensilemmestä avioliittoon, eroon ja pitkäaikaiseen uuteen suhteeseen  – mutta vasta aamulla minulle selvisi hänen asemansa kansainvälisen tutkimuslaitoksen johtajana.

Älyllis-seksuaalinen vetovoima oli välillämme läsnä ensihetkestä lähtien. Alun kevyistä aikeista huolimatta myös suhteen tunneulottuvuus kävi pian ilmeiseksi. Intensiiviset tapaamisemme pitivät sisällään pitkiä keskusteluita mitä moninaisimmista aiheista, monen ruokalajin illallisia ja paljon kiihkeää lempeä. Syvemmällä tasolla meitä yhdisti ei-toivotun lapsen trauma, vaikka lapsuuden olosuhteet ja myöhemmät vaikutukset elämään hyvin erilaisia olivatkin. Suhteemme pyhän kolminaisuuden, kuten sitä kutsuimme, muodosti kolme vahvaa tukijalkaa: seksuaalinen, älyllinen ja emotionaalinen. 

Vailla varjoja ei pienimuotoinen paratiisimme kuitenkaan ollut. Kun ajattelen suhteemme vaiheita taaksepäin ja omaa alkutaivaltani monisuhteisuuden tiellä, nousee mieleeni venäläinen sanonta, jonka mukaan “ensimmäinen lettu epäonnistuu aina”. Mitä puhdasoppiseen polyamoriaan tulee, olimme Tiedepomon kanssa molemmat niin noviiseja, että erehdykset ja virheliikkeet tuskin edes olisivat olleet vältettävissä.

Sinänsä tiesin hänen pitkäaikaisesta naisystävästään kotimaassa jo ensitapaamisestamme lähtien. Mutta koska Tiedepomo oli esittäytynyt polyamorisena, ja koska itsekin vielä hain identiteettiäni, en alkuun osannut lukea ilmassa olleita varoitusmerkkejä. Tuolloin minä vasta ensimmäisiä kertoja sovittelin polyamorian viittaa ylleni. Ensin villin kesän jäljiltä vähän kuin kokeeksi, mutta sitten erinäisten sattumusten myötä pikku hiljaa vakavammin ja tiedostavammin.  En vielä ymmärtänyt, kuinka erilaisia merkityksiä ihmiset voivat samoille ilmauksille antaa. Enkä todellakaan ollut ymmärtänyt, että Tiedepomo ei kertoisi minusta ja suhteestamme elämänkumppanilleen yhtikäs mitään! 

Ajan myötä minulle vasta hahmottui Tiedepomon taipumus pitää eri elämänalueensa tiukasti omissa laatikoissaan. Suomella ja hänen kotimaallaan on omat lokeronsa, mutta niin myös monilla niiden sisällä olevilla ryhmillä ja ihmisillä. Kun tajusin itsekin olevani tuollaisessa laatikossa vailla yhteyksiä mihinkään hänen muihin lokeroihinsa, minulle tuli omituinen olo. Ei niin, etteikö minullakin introverttinä ole taipumusta pitää monia suhteitani ja pienmaailmoja erillisinä toisistaan. Olennainen ero on siinä, että kaikki nämä pienmaailmat ovat avoimesti osa minua, en koe tarvetta peitellä läheisiltäni mitään tai ketään. Pian Tiedepomoon tutustuttuani saivat alkunsa myös edelleen jatkuvat suhteeni Rooman ja Wienin sydänmiehiin – mutta toisin kuin Tiedepomon kanssa, minulla on selkeä ja avoin olo näiden suhteiden laadusta ja laajemmista puitteista. Toki olen myös itse oppinut kommunikoimaan sekä tarpeistani että rajoistani ajan myötä paljon paremmin.

Luulen yhden ristiriitojemme syyn liittyvän siihen, että Tiedepomo on pohjarakenteeltaan parisuhdeihminen. Siksi jonkinlainen hierarkiamalli kuultaa aina jossain vaiheessa läpi hänen käytöksestään. En pidä Tiedepomon valintoja kaikilta osin rehellisinä, mutta ne ovat hänen valintojaan, eivät minun. Olen sittemmin monta kertaa sanonut hänelle, että jos olisimme tutustuneet myöhemmin, emme olisi koskaan päätyneet yhteen.  Nykyään teen ensi hetkestä lähtien uusille tuttavuuksille selväksi eettisen monisuhteisuuteni ja mitä se tarkoittaa: en halua olla mukana missään, missä olisin salaisuus, tai missä potentiaalisesti loukattaisiin jotain kolmatta osapuolta. 

Mutta takaisin aikaan, jolloin vasta hapuilin kohti ymmärrystä asioihin, jotka nykyään ovat minulle paljon selvempiä. Maaliskuussa 2020 maailma nytkähti uuteen asentoon. Tiedepomo päätyi jäämään Suomeen, ja meistä tuli osa toinen toistemme koronakuplaa. Jossain kohtaa eristysvaihetta olemisemme alkoi ehkä muistuttaa liikaakin perinteistä parisuhdetta. Tai niin ajattelen nyt, että keväänä jolloin kaikki olivat huolesta ja epävarmuudesta sekaisin ja ihmisten tapaamismahdollisuudet hyvin rajattuja, minäkin ajauduin hetkeksi vääränlaisille raiteille ajatuksineni ja odotuksineni.

Kesää kohti suhteemme tasapaino alkoi olla jo sellainen, että kärsin enemmän kuin iloitsin. Juhannuksen aikaan patoutunut ahdistukseni muotoutui ensin kivuliaaksi ja lopulta helpottuneeksi päätökseksi, jonka myötä ilmoitin, että vedän seksin pois suhteemme yhtälöstä. Kerroin myös, että haluaisin kernaasti yrittää jatkaa ystävänä hänen kanssaan, jos se vain olisi mahdollista. Jotkut minua hyvinkin tuntevat ihmiset eivät uskoneet, että tuollainen suhdemuodon muutos voisi onnistua. Mutta tässä sitä nyt ollaan eletty compañeroina kohta kokonainen vuodenkierto. En sano, että kaikki olisi ollut yksinkertaista ja ideaalia – mutta missäpä suhteessa näin aina olisi?

Meillä ei siis enää ole rakkaussuhdetta sanan perinteisemmässä merkityksessä. Mutta silti meillä on suhde, jossa on rakkautta. Vaikka seksistä hänen kanssaan pidättäydynkin, ei seksuaalinen vetovoima ole suhteestamme mihinkään kadonnut. Ja se on minusta upea juttu. Se, että olen antanut suhteilleni luvan muotoutua perinteisten parisuhdemallien tuolle puolen mahdollistaa moninaisten tunteiden – myös seksuaalisten – tutkailun tavalla joka ei aiemmin ole ollut mahdollista. Missä tahansa perinteisemmissä settingeissä meillä ei Tiedepomon kanssa olisi ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, naida tai palaa, olla yhdessä tai erota. Suhteen jatkaminen entiseen tapaan kävi minulle moraalisesti kestämättömäksi, mutta yhteyden katkaisemalla olisimme menettäneet paljon arvokasta. Meillä on melko samanlaiset arvot, samanlainen (rietas) huumorintaju, jaettu kiinnostus moniin yhteiskunnallisiin ja psykologisiin ilmiöihin. Viihdymme yhdessä, vaikka monesta syystä onkin fiksumpaa että tapaamme nykyään harvemmin.

Miellän suhteeni ja kokemukseni ennen kaikkea rikkaudeksi. Vaikeuksilla ja vastoinkäymisillä on myös arvonsa, enkä halua rajoittaa kokemusmaailmaani vain “hyvään ja helppoon”. Hyväksymällä moninaiset suhteet osaksi elämääni olen oppinut ihmisenä olemisesta paljon. Olen saanut uusia peilejä, joiden heijastumissa myös oma kuvani itsestäni on vahvistunut, ehkä muuttunutkin. Raakojen roihujen sijaan rakkauteni palaa nykyään lempeämmällä, mutta kestävämmällä liekillä. Se lämmittää tasaisemmin ja tuottaa myös sellaisen turvallisuuden piirin, jossa voin rohkeammin koetella rajojani ja tuntemuksiani myös ei-niin-helpoissa ihmissuhteissa. Tämä pätee myös Tiedepomoon, ja siksi uskon että meidänkin tarinassamme on vielä kirjoittamattomia lukuja edessä.

Julkaistu

Tyylilajina autofaktio

Autofiktiolla tarkoitetaan kirjallisuudenlajia, joka käsittelee kirjoittajan omaelämäkerrallisia tapahtumia fiktion keinoin. Kutsuttakoon siis kirjoittajan omasta seksuaalisuudesta ja sen kokemuksista ammentavaa tyylilajia autofaktioksi (engl. autofucktion).

Alun perin ajatus perustaa blogi kumpusi sangen henkilökohtaisesta tarpeesta käsitellä rakkauselämäni hämmentäviä käänteitä. Olin aina aikaisemmin tottunut jakamaan ihastus- ja parisuhdepohdinnat naisystävieni kanssa. Mutta kun suhteeni moninaistuivat, ei tuntunut enää luontevalta jakaa kuulumisia “tyttöjen kesken” – sillä ystävättärilläni ei ollut todellista kosketuspintaa muuhun kuin perinteisiin parisuhde- tai sinkkukokemuksiin.  

Olen oman elämänpiirini ainoa “tällainen”, siis yli viiskymppisenä seksuaalisuutensa voimanlähteille löytänyt polyamorikko, vieläpä soolosellainen. Ymmärrän hyvin, jos matkani ei erityisemmin sytytä tuttujani, joiden elämäntilanne, haasteet ja unelmat pyörivät toisenlaisten kysymysten ympärillä. Aika pitkään käsittelinkin monisuhdejuttuja lähinnä vain kumppaneitteni kanssa (ja he sattuvat kaikki olemaan miehiä). Kutsun edelleen yhtä kumppaneistani leikkimielisesti miespuoliseksi tyttöystäväkseni, sillä hänen kanssaan raportoimme ja ruodimme suhdekuulumisiamme toisillemme aika samaan tapaan kuin ennen tein ystävättärieni kanssa. 

Useiden samanaikaisten rakkaussuhteitten kirvoittamat kysymykset eivät kuitenkaan lakanneet pyörimästä mielessäni, ja usein huomasin kaipaavani laajempaa kaikupintaa pohdinnoilleni. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Miten minun tulisi missäkin tilanteessa toimia? Olisiko tämä kenties jokin horjahtelevan mieleni tuottama ohimenevä päähänpisto tai vaihe, jota myöhemmin katuisin? Satuttaisinko itseäni? Voisinko luottaa intuitiooni, vaikka ilmiselvästi olin suuntautumassa valintoihin ja ratkaisuihin joita ympäristö –  jopa kohtuullisen suvaitsevainen sellainen –  piti vähintäänkin erikoisina? Olen kypsytellyt näitä ajatuksia (ja suhteitani siinä sivussa) kohta kaksi vuotta, ja pikku hiljaa vakuuttunut siitä, että tässä on kyse jostain pysyvämmästä. Ja että joka tapauksessa elän nyt, 54-vuotiaana, rakkauselämäni rikkainta ja onnellisinta aikaa.

Pikkuhiljaa yksityiset kokemukseni ovat alkaneet saada yhteiskunnallisempia sävyjä, kun olen havahtunut siihen miten “väärä” minut ja läheiseni onnelliseksi tekevä tapa rakastaa tuntuu monen silmissä olevan. Pohdintani ovat johdattaneet minut myös seksologian opintojen pariin: suunnitelman mukaan valmistun tämän vuoden lopulla seksuaalikasvattajaksi. Opinnoillani tai tämän blogin aiheilla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä perusarkeni ja esimerkiksi työni kanssa. Olen ikään kuin kasvattanut jonkinlaisen seksikuplan totutun elämänpiirini kylkeen. Kuplassa kihisee ja kuhisee jännittävästi, saan inspiroivia uusia ideoita ja oivalluksia vähintään viikoittain, mutta en minä niitä yleensä vanhan tuttava- tai lähipiirini kanssa jaa. Kirjoitan siis ymmärtääkseni paremmin sekä itseäni että yhteiskuntaa ympärilläni, ehkä hitusen myös muuttaakseni ainakin jälkimmäistä.  Ehkä kirjoitan itseäni kokonaisemmaksi, ja myös vertaisten kaipuussa.

Olen aiemmissa elämänvaiheissani oppinut uskomaan henkilökohtaisen tarinan jakamisen voimaan. Ja koska en ole tässä tarinassani yksin, tulen varmaankin kirjoittamaan jotain myös matkakumppaneistani, ennen kaikkea sydänmiehiksi nimeämästäni kolmikosta eli Tiedepomosta, Säveltäjästä ja Kymmenen päivän poikaystävästä.  Matkan varrelle on sattunut – ja saattaa sattua edelleenkin, avoimin mielin kun kuljetaan –  monenlaisia kohtaamisia. Niinpä sivujuonteissa saattavat vilahtaa myös vaikkapa Unelmavävy, Teurastajamestari, Persian prinssi tai Sivistysporvari. Eettinen monisuhteisuus tarkoittaa minulle myös sellaista kunnioitusta kumppaneitani ja satunnaisempiakin tuttavuuksia kohtaan, etten halua loukata kenenkään yksityisyyttä. Tunnistettavuuden välttämiseksi saatan välillä sekoitella pakkaa ja heilutella savuverhoa hahmojeni ympärillä. Vaikka kirjoitan nimimerkin takaa, en kirjoita mitään sellaista minkä takana en voisi lopulta myös omana itsenäni seistä. 

Toivon, että voin jonakin päivänä kirjoittaa ja puhua näistä asioista avoimesti omalla nimelläni. Vaikka itse olisinkin asiaan valmis, tuntuu siltä että ympäröivä maailma ei sitä vielä välttämättä ole. Tulin juuri ensin iloiseksi luettuani Iltasanomista sympaattisen jutun 22-vuotiaasta perheenäidistä, joka elää polyamorisessa suhteessa kahden ihmisen kanssa. Mutta sitten luin kommentteja samaisen jutun facebook-versiosta – ja kuulin että juttuun haastateltu nuori äiti oli saanut jopa tappouhkauksen jutun perusteella! Tällaisten surullisten realiteettien keskellä on pakko miettiä omankin avoimuutensa tapoja ja tasoja.

Lähdetään siis siitä, että asiat joista kirjoitan ovat saattaneet tapahtua minulle, kaverille tai kollegalle – tai sitten eivät. Edes mielipiteeni eivät aina välttämättä ole omiani. Ja ainakin pidätän mahdollisuuden olla yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista mieltä. Korkea seksuaalinen älykkyysosamäärä (kiitos Ina Mikkolalle termistä) ruokkii myös seksuaalista mielikuvitusta. 

Pitäkää hyvänänne, kuten haluatte.

 

Julkaistu

Ani harva on monen kaa

Mutta minäpä, Ani Harva, olen. Näin ei suinkaan ole ollut elämässäni aina, vaan eettinen monisuhteisuus on kietonut pauloihinsa vasta viidenkympin kypsemmällä puolella.

Olen melko keskiluokkainen ja vahvasti keski-ikäinen täti-ihminen. Olen ollut naimisissa ja eronnutkin jo aikaa sitten. Lapset ovat jo aikuisia, lastenlapsiakin löytyy. Elämässäni on ollut myös useiden vuosien kuivia kausia, siis jaksoja jolloin seksiä tai seurustelusuhteita ei ole ollut pitkiin pitkiin aikoihin. Jossain vaiheessa ajattelin melko vakavastikin, ettei tulisi enää koskaan olemaankaan – että se juna meni jo. Vähänpä tiesin, onneksi.

Miten ihmeessä oikein päädyin tällaiseen epätyypilliseen elämäntapaan ja ihmissuhdenäkemykseen? En todellakaan ole pyörinyt missään polypiireissä tai alakulttuuriporukoissa joista olisin “keksinyt” että näinkin voi elää ja ihmissuhteensa rakentaa. Sattumillakin on varmaan osansa, mutta tämän hetken perspektiivistä koen, että olen kasvanut kohti nykyisiä valintojani oikeastaan koko ikäni.

Ensimmäisen konkreettisen kosketuksen polyamoriaan sain muutama vuosi sitten.  Kuulinko peräti koko sanasta vasta tuolloin, en enää tarkalleen muista. Jos minulla ylipäätään mielikuvia oli polyamoriasta ollut, niin jotain ituhippien marginaalimeininkiähän se edusti. Olin itse tuohon aikaan epämääräisessä on/off-suhteessa mieheen, jolla oli voimakkaat defenssit henkisen lähelle päästämisen suhteen. Jossain kohtaa turhauduin niin, että aktivoin Tinder-tilini – ja tutustuin ikäiseeni avoimesti polyamoriseen mieheen. Vietimme vain yhden yön yhdessä, mutta se oli minulle hyvin vaikuttava ja merkityksellinen tapahtuma. Täydellinen markkinointitemppu polyamorian jumalilta, voisi jopa sanoa… Olimme tämän miehen kanssa sen verran erilaisia, ettei meistä mitään paria tullut, eikä ollut tarkoituskaan. Polymentorini hänestä sen sijaan tuli, ja  olemme edelleen satunnaisesti yhteyksissä. Hänen läsnäolonsa ja avoimuutensa, kykynsä antautua täysillä tilanteeseen ensikohtaamisesta lähtien tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kokemusta vahvisti varmasti myös hurja kontrasti on/off-mieheen, jonka kanssa en ollut koskaan kokenut vastaavaa  läsnäoloa ja henkistä pidäkkeettömyyttä pitkästä yhteisestä historiasta huolimatta.

Opin Polymentoriltani paljon perusasioita polyamoriasta. Opin ymmärtämään, että rakkaus ei vähene jakamalla, päinvastoin.  Emmehän ala rakastaa esikoislastakaan vähemmän, kun hänelle syntyy sisaruksia. Ja miksi meillä voi olla paljon rakkaita ystäviä, mutta ei useita romanttis- tai seksuaalissävytteisiä ystävyyksiä?  Mikä ystävyydestä muka tekee niin perustavanlaatuisesti erilaista kun se saa ylleen parisuhteen viitan?

Viimeistään tuolloin oivalsin myös, että on suorastaan luonnonvastaista odottaa yhden ihmisen olevan vastaus kaikkiin tarpeisiimme, tai että itse olisimme vastaus jonkun toisen kaikkiin tarpeisiin. Polymentori painotti myös avointa kommunikaatiota kaikkien toimivien suhteiden peruskivenä, osapuolten määrästä riippumatta.

Ymmärsin myös sen, etten aivan solahtaisi siihenkään malliin jota Polymentori minulle tarjoili, vaikka jo tiedostinkin oman kriittisyyteni perinteistä parisuhdekäsitystä kohtaan. Hän kutsui minua ihmissuhdeanarkistiksi, mutta vierastin ajatusta anarkian sekoittamisesta ihmissuhteisiin. Ylipäätään vierastin (ja oikeastaan vierastan edelleen) sitä, että omille ihmissuhteilleen pitäisi hakea mallia ja nimikkeitä jostain oppaista tai luokituksista.

On/off-miehestä erosin, ja myös yhteydenpito Polymentorin kanssa hiipui pidemmäksi aikaa. Alkoi vaihe, jolloin tapasin säännöllisesti, mutta sitäkin intensiivisemmin, vain yhtä miestä – nimittäin uutta terapeuttiani. Ja vasta kun olin oppinut sukeltamaan lapsuuden syvissä vesissä turvallisesti tuettuna ja tunnistamaan ja purkamaan sieltä minuun kietoutuneen kasvuston vaikutuksia, olin valmiimpi nousemaan pintaan, vetämään keuhkoni täyteen uutta ilmaa.  Alkaisinko vihdoin olla valmis jättämään lapsuudesta syvälle kaivertuneet uskomukset ja käytösmallit taakse ja voisinko vihdoin ryhtyä kohtelemaan itseäni täysivaltaisena, arvokkaana aikuisena ihmisenä ja naisena?!…

Julkaistu

Kuinkas tässä nyt näin kävi…

Vielä pari vuotta sitten minulla ei ollut miesystävää. Ja sitten heitä olikin kolme. Ainakin kolme, ellei enemmänkin. Riippuu laskutavasta, vähän kuin lastenkin kanssa. On itsetehdyt lapset, elämään perityt, ja muuten läheiset pikkuiset. Kaikki he ovat rakkaita ja erityisiä, kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Nämä elämääni rikastuttavat, edelleen kehittyvät rakkaussuhteet ovat saaneet minut pohtimaan ja uudelleenarvioimaan monia käsityksiäni ihmisenä olemisesta, parisuhteista, rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Astuin monisuhteisuuden maailmaan vähän kuin vahingossa, enkä alkuun edes ymmärtänyt kuinka tabuista ja ennakkoluuloista kuormitetulle alueelle olin rakkauden perässä päätynyt.

Ensimmäinen tabu on tietysti itse monisuhteisuus. Perinteisen parisuhteen malli on kaiverrettu niin syvälle kulttuuriseen DNA:hamme, ettemme oikein edes ymmärrä kuinka paljon se ajatuksiamme ja käyttäytymistämme ohjailee. 

Toinen tabu liittyy vanhenevien ihmisten seksuaaliseen aktiivisuuteen. Koska olen itse jo 50 vuoden kypsemmällä puolella, olen koko ajan kiinnostuneempi myös varttuneemman väen oikeudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa seksuaalisuuttaan itsensä näköisellä tavalla. Olin ehkä omassa nuoruudessani sen ajan mittakaavalla seksuaalisesti avomielinen – mutta silti kaukana nykynuorison ihastuttavasta avoimuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Haluan blogissani pohtia myös sitä, mitä on ja voisi olla seksipositiivisuus seniorinäkökulmasta? Seksin ilot ja nautinnot kuuluvat lähtökohtaisesti kaikille, ei vain nuorille ja kauniille.

Jostain syystä useimmat merkityksellisistä suhteistani ovat syntyneet muiden kuin suomalaisten kanssa. Eri kielillä kommunikointi ja uusiin kulttuurisiin nyansseihin tutustuminen (myös sängystä käsin) on rikastuttanut elämääni ja arkeani uskomattoman paljon. Makumatkoja voi tehdä myös lähtemättä yhtään minnekään, mikä näin koronan aikaan on tullut entistä tärkeämmäksi.

Kavahdan hieman suhde-elämäni tai itseni luokittelua johonkin muiden määrittelemään kategoriaan. Ymmärrän kuitenkin, että liikuttaessa perinteisen parisuhdemaaston ulkopuolella, on erilaisista suuntaa-antavista “nimilapuista” välillä hyötyä. Olen siis polyamorinen – ja koska en jaa talouttani kenenkään kanssa vaan rakennan suhteeni “yksi kerrallaan”, voidaan minua kutsua soolopolyksi. Lisäksi olen  tunnistautunut sapioseksuaaliksi, siis ihmiseksi joka viehättyy ja kiihottuu älykkyydestä.

Seksologia on alkanut kiinnostaa myös tieteenalana. Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut kaiken eteeni tulleen seksuaalisuutta käsittelevän aineiston, ja varmaankin jatkossa referoin ja kommentoin joitain kiinnostavia julkaisuja ja ohjelmia. Koska peilaan ja käsittelen asioita henkilökohtaisten kokemusteni kautta, voi blogin tyylilajia kutsua autofaktioksi 😉 

Matka oman seksuaalisuuteni arvostamisen äärelle on ollut kaikkea muuta kuin helppo ja suoraviivainen. Traumatoipujana joudun hyväksymään sen, etten vieläkään ole perillä. Siksi myös mielenterveyden ja seksuaalisuuden monisäikeiset yhteydet kiinnostavat minua. 

Vaihdevuosien myötä seksillä ei ole enää mitään virkaa – siis mitä lisääntymiseen tulee. Jäljelle jää “vain” ilon, nautinnon ja oivallusten tuottaminen.  Minulle tämä passaa oikein hyvin! Olen ehkä myöhään herännyt, mutta nyt haluan pysyä valveilla niin pitkään kuin mahdollista.