Tyylilajina autofaktio

Autofiktiolla tarkoitetaan kirjallisuudenlajia, joka käsittelee kirjoittajan omaelämäkerrallisia tapahtumia fiktion keinoin. Kutsuttakoon siis kirjoittajan omasta seksuaalisuudesta ja sen kokemuksista ammentavaa tyylilajia autofaktioksi (engl. autofucktion).

Alun perin ajatus perustaa blogi kumpusi sangen henkilökohtaisesta tarpeesta käsitellä rakkauselämäni hämmentäviä käänteitä. Olin aina aikaisemmin tottunut jakamaan ihastus- ja parisuhdepohdinnat naisystävieni kanssa. Mutta kun suhteeni moninaistuivat, ei tuntunut enää luontevalta jakaa kuulumisia “tyttöjen kesken” sillä ystävättärilläni ei ollut todellista kosketuspintaa muuhun kuin perinteisiin parisuhde- tai sinkkukokemuksiin.  

Olen oman elämänpiirini ainoa “tällainen”, siis yli viiskymppisenä seksuaalisuutensa voimanlähteille löytänyt polyamorikko, vieläpä soolosellainen. Ymmärrän hyvin, jos matkani ei erityisemmin sytytä tuttujani, joiden elämäntilanne, haasteet ja unelmat pyörivät toisenlaisten kysymysten ympärillä. Aika pitkään käsittelinkin monisuhdejuttuja lähinnä vain kumppaneitteni kanssa (ja he sattuvat kaikki olemaan miehiä). Kutsun edelleen yhtä kumppaneistani leikkimielisesti miespuoliseksi tyttöystäväkseni, sillä hänen kanssaan raportoimme ja ruodimme suhdekuulumisiamme toisillemme aika samaan tapaan kuin ennen tein ystävättärieni kanssa. 

Useiden samanaikaisten rakkaussuhteitten kirvoittamat kysymykset eivät kuitenkaan lakanneet pyörimästä mielessäni, ja usein huomasin kaipaavani laajempaa kaikupintaa pohdinnoilleni. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Miten minun tulisi missäkin tilanteessa toimia? Olisiko tämä kenties jokin horjahtelevan mieleni tuottama ohimenevä päähänpisto tai vaihe, jota myöhemmin katuisin? Satuttaisinko itseäni? Voisinko luottaa intuitiooni, vaikka ilmiselvästi olin suuntautumassa valintoihin ja ratkaisuihin joita ympäristö  jopa kohtuullisen suvaitsevainen sellainen  piti vähintäänkin erikoisina? Olen kypsytellyt näitä ajatuksia (ja suhteitani siinä sivussa) kohta kaksi vuotta, ja pikku hiljaa vakuuttunut siitä, että tässä on kyse jostain pysyvämmästä. Ja että joka tapauksessa elän nyt, 54-vuotiaana, rakkauselämäni rikkainta ja onnellisinta aikaa.

Pikkuhiljaa yksityiset kokemukseni ovat alkaneet saada yhteiskunnallisempia sävyjä, kun olen havahtunut siihen miten “väärä” minut ja läheiseni onnelliseksi tekevä tapa rakastaa tuntuu monen silmissä olevan. Pohdintani ovat johdattaneet minut myös seksologian opintojen pariin: suunnitelman mukaan valmistun tämän vuoden lopulla seksuaalikasvattajaksi. Opinnoillani tai tämän blogin aiheilla on kuitenkin hyvin vähän tekemistä perusarkeni ja esimerkiksi työni kanssa. Olen ikään kuin kasvattanut jonkinlaisen seksikuplan totutun elämänpiirini kylkeen. Kuplassa kihisee ja kuhisee jännittävästi, saan inspiroivia uusia ideoita ja oivalluksia vähintään viikoittain, mutta en minä niitä yleensä vanhan tuttava- tai lähipiirini kanssa jaa. Kirjoitan siis ymmärtääkseni paremmin sekä itseäni että yhteiskuntaa ympärilläni, ehkä hitusen myös muuttaakseni ainakin jälkimmäistä.  Ehkä kirjoitan itseäni kokonaisemmaksi, ja myös vertaisten kaipuussa.

Olen aiemmissa elämänvaiheissani oppinut uskomaan henkilökohtaisen tarinan jakamisen voimaan. Ja koska en ole tässä tarinassani yksin, tulen varmaankin kirjoittamaan jotain myös matkakumppaneistani, ennen kaikkea sydänmiehiksi nimeämästäni kolmikosta eli Tiedepomosta, Säveltäjästä ja Kymmenen päivän poikaystävästä.  Matkan varrelle on sattunut ja saattaa sattua edelleenkin, avoimin mielin kun kuljetaan  monenlaisia kohtaamisia. Niinpä sivujuonteissa saattavat vilahtaa myös vaikkapa Unelmavävy, Teurastajamestari, Persian prinssi tai Sivistysporvari. Eettinen monisuhteisuus tarkoittaa minulle myös sellaista kunnioitusta kumppaneitani ja satunnaisempiakin tuttavuuksia kohtaan, etten halua loukata kenenkään yksityisyyttä. Tunnistettavuuden välttämiseksi saatan välillä sekoitella pakkaa ja heilutella savuverhoa hahmojeni ympärillä. Vaikka kirjoitan nimimerkin takaa, en kirjoita mitään sellaista minkä takana en voisi lopulta myös omana itsenäni seistä. 

Toivon, että voin jonakin päivänä kirjoittaa ja puhua näistä asioista avoimesti omalla nimelläni. Vaikka itse olisinkin asiaan valmis, tuntuu siltä että ympäröivä maailma ei sitä vielä välttämättä ole. Tulin juuri ensin iloiseksi luettuani Iltasanomista sympaattisen jutun 22-vuotiaasta perheenäidistä, joka elää polyamorisessa suhteessa kahden ihmisen kanssa. Mutta sitten luin kommentteja samaisen jutun facebook-versiosta ja kuulin että juttuun haastateltu nuori äiti oli saanut jopa tappouhkauksen jutun perusteella! Tällaisten surullisten realiteettien keskellä on pakko miettiä omankin avoimuutensa tapoja ja tasoja.

Lähdetään siis siitä, että asiat joista kirjoitan ovat saattaneet tapahtua minulle, kaverille tai kollegalle tai sitten eivät. Edes mielipiteeni eivät aina välttämättä ole omiani. Ja ainakin pidätän mahdollisuuden olla yhtenä hetkenä yhtä ja toisena toista mieltä. Korkea seksuaalinen älykkyysosamäärä (kiitos Ina Mikkolalle termistä) ruokkii myös seksuaalista mielikuvitusta. 

Pitäkää hyvänänne, kuten haluatte.

 

Ani harva on monen kaa

Mutta minäpä, Ani Harva, olen. Näin ei suinkaan ole ollut elämässäni aina, vaan eettinen monisuhteisuus on kietonut pauloihinsa vasta viidenkympin kypsemmällä puolella.

Olen melko keskiluokkainen ja vahvasti keski-ikäinen täti-ihminen. Olen ollut naimisissa ja eronnutkin jo aikaa sitten. Lapset ovat jo aikuisia, lastenlapsiakin löytyy. Elämässäni on ollut myös useiden vuosien kuivia kausia, siis jaksoja jolloin seksiä tai seurustelusuhteita ei ole ollut pitkiin pitkiin aikoihin. Jossain vaiheessa ajattelin melko vakavastikin, ettei tulisi enää koskaan olemaankaan – että se juna meni jo. Vähänpä tiesin, onneksi.

Miten ihmeessä oikein päädyin tällaiseen epätyypilliseen elämäntapaan ja ihmissuhdenäkemykseen? En todellakaan ole pyörinyt missään polypiireissä tai alakulttuuriporukoissa joista olisin “keksinyt” että näinkin voi elää ja ihmissuhteensa rakentaa. Sattumillakin on varmaan osansa, mutta tämän hetken perspektiivistä koen, että olen kasvanut kohti nykyisiä valintojani oikeastaan koko ikäni.

Ensimmäisen konkreettisen kosketuksen polyamoriaan sain muutama vuosi sitten.  Kuulinko peräti koko sanasta vasta tuolloin, en enää tarkalleen muista. Jos minulla ylipäätään mielikuvia oli polyamoriasta ollut, niin jotain ituhippien marginaalimeininkiähän se edusti. Olin itse tuohon aikaan epämääräisessä on/off-suhteessa mieheen, jolla oli voimakkaat defenssit henkisen lähelle päästämisen suhteen. Jossain kohtaa turhauduin niin, että aktivoin Tinder-tilini – ja tutustuin ikäiseeni avoimesti polyamoriseen mieheen. Vietimme vain yhden yön yhdessä, mutta se oli minulle hyvin vaikuttava ja merkityksellinen tapahtuma. Täydellinen markkinointitemppu polyamorian jumalilta, voisi jopa sanoa… Olimme tämän miehen kanssa sen verran erilaisia, ettei meistä mitään paria tullut, eikä ollut tarkoituskaan. Polymentorini hänestä sen sijaan tuli, ja  olemme edelleen satunnaisesti yhteyksissä. Hänen läsnäolonsa ja avoimuutensa, kykynsä antautua täysillä tilanteeseen ensikohtaamisesta lähtien tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kokemusta vahvisti varmasti myös hurja kontrasti on/off-mieheen, jonka kanssa en ollut koskaan kokenut vastaavaa  läsnäoloa ja henkistä pidäkkeettömyyttä pitkästä yhteisestä historiasta huolimatta.

Opin Polymentoriltani paljon perusasioita polyamoriasta. Opin ymmärtämään, että rakkaus ei vähene jakamalla, päinvastoin.  Emmehän ala rakastaa esikoislastakaan vähemmän, kun hänelle syntyy sisaruksia. Ja miksi meillä voi olla paljon rakkaita ystäviä, mutta ei useita romanttis- tai seksuaalissävytteisiä ystävyyksiä?  Mikä ystävyydestä muka tekee niin perustavanlaatuisesti erilaista kun se saa ylleen parisuhteen viitan?

Viimeistään tuolloin oivalsin myös, että on suorastaan luonnonvastaista odottaa yhden ihmisen olevan vastaus kaikkiin tarpeisiimme, tai että itse olisimme vastaus jonkun toisen kaikkiin tarpeisiin. Polymentori painotti myös avointa kommunikaatiota kaikkien toimivien suhteiden peruskivenä, osapuolten määrästä riippumatta.

Ymmärsin myös sen, etten aivan solahtaisi siihenkään malliin jota Polymentori minulle tarjoili, vaikka jo tiedostinkin oman kriittisyyteni perinteistä parisuhdekäsitystä kohtaan. Hän kutsui minua ihmissuhdeanarkistiksi, mutta vierastin ajatusta anarkian sekoittamisesta ihmissuhteisiin. Ylipäätään vierastin (ja oikeastaan vierastan edelleen) sitä, että omille ihmissuhteilleen pitäisi hakea mallia ja nimikkeitä jostain oppaista tai luokituksista.

On/off-miehestä erosin, ja myös yhteydenpito Polymentorin kanssa hiipui pidemmäksi aikaa. Alkoi vaihe, jolloin tapasin säännöllisesti, mutta sitäkin intensiivisemmin, vain yhtä miestä – nimittäin uutta terapeuttiani. Ja vasta kun olin oppinut sukeltamaan lapsuuden syvissä vesissä turvallisesti tuettuna ja tunnistamaan ja purkamaan sieltä minuun kietoutuneen kasvuston vaikutuksia, olin valmiimpi nousemaan pintaan, vetämään keuhkoni täyteen uutta ilmaa.  Alkaisinko vihdoin olla valmis jättämään lapsuudesta syvälle kaivertuneet uskomukset ja käytösmallit taakse ja voisinko vihdoin ryhtyä kohtelemaan itseäni täysivaltaisena, arvokkaana aikuisena ihmisenä ja naisena?!…

Kuinkas tässä nyt näin kävi…

Vielä pari vuotta sitten minulla ei ollut miesystävää. Ja sitten heitä olikin kolme. Ainakin kolme, ellei enemmänkin. Riippuu laskutavasta, vähän kuin lastenkin kanssa. On itsetehdyt lapset, elämään perityt, ja muuten läheiset pikkuiset. Kaikki he ovat rakkaita ja erityisiä, kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Nämä elämääni rikastuttavat, edelleen kehittyvät rakkaussuhteet ovat saaneet minut pohtimaan ja uudelleenarvioimaan monia käsityksiäni ihmisenä olemisesta, parisuhteista, rakkaudesta ja seksuaalisuudesta. Astuin monisuhteisuuden maailmaan vähän kuin vahingossa, enkä alkuun edes ymmärtänyt kuinka tabuista ja ennakkoluuloista kuormitetulle alueelle olin rakkauden perässä päätynyt.

Ensimmäinen tabu on tietysti itse monisuhteisuus. Perinteisen parisuhteen malli on kaiverrettu niin syvälle kulttuuriseen DNA:hamme, ettemme oikein edes ymmärrä kuinka paljon se ajatuksiamme ja käyttäytymistämme ohjailee. 

Toinen tabu liittyy vanhenevien ihmisten seksuaaliseen aktiivisuuteen. Koska olen itse jo 50 vuoden kypsemmällä puolella, olen koko ajan kiinnostuneempi myös varttuneemman väen oikeudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa seksuaalisuuttaan itsensä näköisellä tavalla. Olin ehkä omassa nuoruudessani sen ajan mittakaavalla seksuaalisesti avomielinen – mutta silti kaukana nykynuorison ihastuttavasta avoimuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Haluan blogissani pohtia myös sitä, mitä on ja voisi olla seksipositiivisuus seniorinäkökulmasta? Seksin ilot ja nautinnot kuuluvat lähtökohtaisesti kaikille, ei vain nuorille ja kauniille.

Jostain syystä useimmat merkityksellisistä suhteistani ovat syntyneet muiden kuin suomalaisten kanssa. Eri kielillä kommunikointi ja uusiin kulttuurisiin nyansseihin tutustuminen (myös sängystä käsin) on rikastuttanut elämääni ja arkeani uskomattoman paljon. Makumatkoja voi tehdä myös lähtemättä yhtään minnekään, mikä näin koronan aikaan on tullut entistä tärkeämmäksi.

Kavahdan hieman suhde-elämäni tai itseni luokittelua johonkin muiden määrittelemään kategoriaan. Ymmärrän kuitenkin, että liikuttaessa perinteisen parisuhdemaaston ulkopuolella, on erilaisista suuntaa-antavista “nimilapuista” välillä hyötyä. Olen siis polyamorinen – ja koska en jaa talouttani kenenkään kanssa vaan rakennan suhteeni “yksi kerrallaan”, voidaan minua kutsua soolopolyksi. Lisäksi olen  tunnistautunut sapioseksuaaliksi, siis ihmiseksi joka viehättyy ja kiihottuu älykkyydestä.

Seksologia on alkanut kiinnostaa myös tieteenalana. Olen viime aikoina lukenut ja kuunnellut kaiken eteeni tulleen seksuaalisuutta käsittelevän aineiston, ja varmaankin jatkossa referoin ja kommentoin joitain kiinnostavia julkaisuja ja ohjelmia. Koska peilaan ja käsittelen asioita henkilökohtaisten kokemusteni kautta, voi blogin tyylilajia kutsua autofaktioksi 😉 

Matka oman seksuaalisuuteni arvostamisen äärelle on ollut kaikkea muuta kuin helppo ja suoraviivainen. Traumatoipujana joudun hyväksymään sen, etten vieläkään ole perillä. Siksi myös mielenterveyden ja seksuaalisuuden monisäikeiset yhteydet kiinnostavat minua. 

Vaihdevuosien myötä seksillä ei ole enää mitään virkaa – siis mitä lisääntymiseen tulee. Jäljelle jää “vain” ilon, nautinnon ja oivallusten tuottaminen.  Minulle tämä passaa oikein hyvin! Olen ehkä myöhään herännyt, mutta nyt haluan pysyä valveilla niin pitkään kuin mahdollista.