Blogini nimi saattaa virheellisesti johtaa ajattelemaan, että kirjoittaisin ennen kaikkea seksistä. Toki kirjoitan myös seksuaalisuudesta, mutta sitäkin enemmän minua kiinnostaa eksistenssi, siis ihmisenä olemisen ihmeellisyys kaikkine ilmenemismuotoineen.
Haluan katsoa joitain asioita totuttua syvemmälle, tai ehkä ennen kaikkea: katsoa toisin. En vielä ainakaan osaisi tyhjentävästi vastata edes kysymykseen Mitä seksi on?, joten sitäkin aion tällä blogitaipaleellani selvittää. Vähintään yhtä paljon kuin seksuaalisuus, minua kiinnostaa rakkauden olemus. Ja jos jollekulle on vielä jäänyt epäselväksi, suuntaudun ihmissuhteisiini ehdottomasti enemmän rakkauskärjellä kuin seksimielessä. Mutta mitä hittoa se rakkaus sitten on?
Äkkigooglailulla miellyin enemmän Kielitoimiston sanakirjan kuin Wikipedian rakkausmääritelmään. Syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön, tai muu syvä kiintymys johonkin, kyllä nuo minulle määrittelyn peruspalikoiksi riittävät. Oikeastaan syvä kiintymys rakkauden kaikkein pelkistetyimpänä synonyymina on aika passeli. Erotiikka on sitten oma juttunsa, joka voi liittyä rakkauteen tai olla liittymättä. Ei minulla ole tarvetta sellaiseen niputtamisidealisointiin että parasta on, jos erotiikka ja rakkaus yhdistyvät samassa ihmissuhteessa, tai että erotiikka ilman rakkautta tai rakkaus ilman erotiikkaa olisivat lähtökohtaisesti huonompia komboja kuin niiden yhdistelmä. Ikävää on, jos ei elämässä ole lainkaan erotiikkaa, ja elämä ilman minkäänlaista rakkautta on oikeasti vakavampi juttu.
Tässä päästäänkin tärkeimpään, eli siihen että saadakseen rakkautta elämäänsä, ei välttämättä tarvita rakkaussuhdetta, ei pari- tai polysellaista. Rakkaus on myös valinta ja tapa kohdata elävät olennot ympärillään, oma itsensä mukaan lukien.
Itse ehdin elää yli viisikymmentä vuotta rakastamatta itseäni. Ja nyt kun tuon noin kirjoitin, niin kouraiseehan ajatus aika syvältä. Mutta näin asia kohdallani on valitettavasti ollut. Minäsuhteeni on ollut niinkin rikki ja vinksallaan, että olen jopa yrittänyt tappaa itseni. Toipumisen tie on ollut pitkä ja mäkinen. Vaikka jo vuosia sitten tein periaatteellisen päätöksen, etten ajoittain leimahtelevista impulsseista huolimatta vahingoittaisi itseäni, olin vielä kaukana siitä, että edes sietäisin itseäni, edes suurimman osan aikaa. Olen lukenut varmaan kilometrikaupalla kaikkea mahdollista tieteellisemmistä opuksista kepoisiin selfhelppeihin ja jo pitkään tiennyt teoriassa kuinka tärkeää myötätuntoinen, arvostava ja rakastava suhde itseen on. Silti lopullinen loksahdus, se että todella aloin tuntea aidosti pelkän tietämisen sijaan, vaati vielä pitkän ajan toteutuakseen.
Nyt koen vihdoin löytäneeni aidon itseni rakastamisen idean ja kyvyn äärelle. Pitkä ja hidas tie liittyy uskoakseni traumataustaani – ja toisaalta yhdistän joitain oivallusten langanpätkiä tutkimusmatkaani monisuhteisuuden maailmassa. Minulle lopullinen oivallus avautui sitä kautta, kun tajusin, että aivan kuten en aina pidä kaikista piirteistä rakkaissani, ei minun tarvitse pitää itsestänikään sataprosenttisesti voidakseni rakastaa itseäni. Myös sen, että rakkaus on (tunteeseen perustuva) valinta, minun piti ensin ymmärtää suhteessa toisiin ihmisiin, ennen kuin pystyin soveltamaan sitä myös itseeni.
Oikeanlainen rakkaus itseä kohtaan johtaa myös siihen, ettei tarvitse hakea itsensä ulkopuolelta vahvistusta omalle olemiselleen vaan voi entistä täydemmin vapautua kohtaamaan toiset ihmiset siltä pohjalta mikä kulloisellekin suhteelle tuntuu luontevimmalta. Tämä ei todellakaan tarkoita tarvitsevuuden kieltämistä tai vääränlaiseen omavoimaisuuteen pakenemista. Vaikka vähän erakkoluonne olenkin, ajattelen että ilman toisia ihmisiä emme lopulta ole mitään, viime kädessä olemme kaikki yhtä.
Minusta on kuitenkin tullut oman itseni paras ystävä – ja aika hienon uuden ystävän olenkin saanut! Tästä ei tietenkään seuraa, että muiden ystävieni arvo ja merkitys olisi jotenkin himmentynyt. Päinvastoin, nyt pystyn entistä paremmin vaalimaan kaikissa suhteissani niitten ainutlaatuisia piirteitä, keskittymään siihen yhteiseen hyvään, mitä juuri tietyn ihmisen ja minun uniikki yhtälö tuottaa.
Ja mitä rakkauden ja seksuaalisuuden suhteeseen tulee, ajattelen siitä omalla kohdallani näin: Minun ei välttämättä tarvitse rakastaa toista ihmistä voidakseni harrastaa hänen kanssaan seksiä. Intohimoa minun sen sijaan täytyy tuntea, ja koska olen seksuaalisesti aika selektiivisesti syttyvää tyyppiä, en todellakaan pelmahtele petiin kenen kanssa tahansa. Seksi rakkaan ihmisen kanssa on erilaista kuin ei-rakkaan – mutta seksi on joka tapauksessa erilaista jokaisen eri ihmisen kanssa, ja myös saman ihmisen kanssa eri kerroilla, joten minulle erottelu rakkausseksiin ja muuhun seksiin on toissijaista.
Juuri tätä tekstiä lopetellessani sain käsiini kirjastosta varaamani kiinnostavan uutuuden, Pärttyli Rinteen esseekokoelman Rakkauden synnyistä. Olen ehtinyt lukea esseistä ensimmäisen, rakkauden kehittymisestä evoluution saatossa kertovan Mistä rakkaus alkoi? Se oli kiehtova teksti, mutta vielä en osaa sanoa tulenko koko kirjaa nyt tai myöhemminkään kokonaan lukemaan. Lukuajastani taistelee nimittäin myös rakkauden lihallisempaa puolta moniäänisesti esiin tuova novellikokoelma Kevät ilman kosketusta . Ja itse asiassa muutama muukin hurmaava opus…
Sillä tällainen minä olen, ja tällaisena itseni nyt hyväksyn: luen montaa kirjaa yhtä aikaa, malttamattomana hyppään jo uuden kiinnostavan äärelle vaikka edellinenkin on kesken. Ennen ajattelin, että minun pitäisi parantaa lukemisen tapaani, että olisin parempi ihminen jos oppisin keskittymään yhteen kirjaan kerrallaan. Joku voisi kysyä, että jätänkö ihmisiäkin kesken, kun uusi kiinnostavampi osuu kohdalle? Mutta ei se niin mene, rakkaiden ihmisten ja kirjojen pariin voi palata aina uudestaan, löytää uusia kohtia, uusia merkityksiä vanhoista lauseista. Minulla voi olla omanlaiseni tapa seurustella niin ihmisten kuin kirjojenkin kanssa (joita molempia arvostan suunnattomasti, joitain jopa rakastan), ei se tee minusta tai tekemiseni tavasta huonompaa. Olennaista on pyrkimys mahdollisimman täyteen läsnäoloon kohtaamisen hetkellä, ei se, että pyhittäisin elämäni yhdenlaisille ihmissuhteille tai vaikkapa jollekin kirjallisuuden lajille. Ehkä voisinkin tästä johtaa itselleni sopivan rakkauden määritelmän: syvä kiintymys johonkin niin, että haluaa tarjota sille täyden läsnäolonsa ja omimman itsensä aina kohtaamisen hetkellä.