Tiedepomo oli kaikkien aikojen ensimmäinen OKC-deittini. Mutta ennen kuin kerron ensitapaamisestamme, pitänee kertoa kuinka ylipäätään päädyin seuranhakuun OKCupid-sivuston kautta.
Viimeinen perinteinen parisuhdeyritykseni oli tuolloin päättynyt juuri ennen kesäloman alkua. Kaiken lisäksi ero tapahtui samana päivänä, kun tuolloin vielä melko tuore terapeuttini oli jäänyt puolentoista kuukauden kesätauolle. En siis päässyt käsittelemään eron pintaan nostattamia tunteita tuoreeltaan terapiassa. Sen sijaan minulla oli yhtäkkiä edessäni monta kesäistä viikkoa vailla seuraa tai suunnitelmia. Mitäpä tekee “aikuinen nainen” tuollaisessa tilanteessa? En tiedä muista, mutta itse käyttäydyin vähän kuin yksin kaupunkiin jätetty teini: päätin, että tapailen ketä huvittaa, ja ennen kaikkea mahdollisimman kevyesti. Kesä sujui lopulta ihan kohtuullisesti, mutta muutaman seikkailumuiston ja lisääntyneiden vapausasteiden ohella siitä ei jäänyt mitään erityistä elämään.
Elokuussa, juuri kun olin palannut takaisin “vastuulliseen aikuiselämääni”, siis töihin ja terapiaan, eräs nuorempi kollega jonka kanssa olimme satunnaisesti vaihdelleet myös deittailukuulumisia, tuli lausuneeksi sittemmin kohtalokkaaksi osoittautuneen ehdotuksen: “Sun Ani kannattaisi kyllä kokeilla OKCupidia, se vois olla just sun juttu…” Vastustelin ensin, sillä olin jo saanut tarpeekseni kesän deittihurjastelusta. Sille oli ollut paikkansa, mutta nyt en enää jaksaisi tai ehtisikään mitään levotonta heilaushummailua.
Jonain tylsistyneenä hetkenä sitten kuitenkin asensin OKC-sovelluksen puhelimeeni – ja the rest is history, minun elämänpolullani siis… En ollut ehtinyt kirjoittaa profiiliini kuin lähtölauseen Complex soul searching for simple joys, kun siihen jo tarttui kiinnostavan oloinen mies ja ehdotti tapaamista.
Tapasimme yhdessä naapurustoni kuppiloista. Sen sijaan, että olisimme esittäytyneet puhumalla töistämme, harrastuksista tai vaikka lempimatkakohteista, päädyimmekin käymään läpi seksuaalihistorioitamme, siis aivan lapsuusvaiheista näihin päiviin saakka. Minä kai tuon vähän erikoisemman tutustumistopicin keksin – ja vaikka itse sanonkin, se on aika oivallinen tapa saada toisesta suhteellisen nopeasti paljon olennaisia asioita selville. Ei varmaan sovi joka tytön tai pojan deittiohjeeksi, mutta meille todellakin sopi.
Ja vaikka kumpikaan meistä ei niin ollut suunnitellut, päädyimme jo ensimmäisenä iltana luokseni yöksi. Eivät auttaneet edes tekemäni sinkkutytön taiat, joiden tarkoitus on ehkäistä moraalin höltymistä ratkaisevalla hetkellä: jätetään sheivaamatta ja lakanat vaihtamatta, tiskiallas täyteen likaisia astioita…
Ennen ensikosketustamme tiesin siis jo monenlaista miehen rakkauselämän vaiheista, aina katolisissa seurakuntanuorissa koetusta ensilemmestä avioliittoon, eroon ja pitkäaikaiseen uuteen suhteeseen – mutta vasta aamulla minulle selvisi hänen asemansa kansainvälisen tutkimuslaitoksen johtajana.
Älyllis-seksuaalinen vetovoima oli välillämme läsnä ensihetkestä lähtien. Alun kevyistä aikeista huolimatta myös suhteen tunneulottuvuus kävi pian ilmeiseksi. Intensiiviset tapaamisemme pitivät sisällään pitkiä keskusteluita mitä moninaisimmista aiheista, monen ruokalajin illallisia ja paljon kiihkeää lempeä. Syvemmällä tasolla meitä yhdisti ei-toivotun lapsen trauma, vaikka lapsuuden olosuhteet ja myöhemmät vaikutukset elämään hyvin erilaisia olivatkin. Suhteemme pyhän kolminaisuuden, kuten sitä kutsuimme, muodosti kolme vahvaa tukijalkaa: seksuaalinen, älyllinen ja emotionaalinen.
Vailla varjoja ei pienimuotoinen paratiisimme kuitenkaan ollut. Kun ajattelen suhteemme vaiheita taaksepäin ja omaa alkutaivaltani monisuhteisuuden tiellä, nousee mieleeni venäläinen sanonta, jonka mukaan “ensimmäinen lettu epäonnistuu aina”. Mitä puhdasoppiseen polyamoriaan tulee, olimme Tiedepomon kanssa molemmat niin noviiseja, että erehdykset ja virheliikkeet tuskin edes olisivat olleet vältettävissä.
Sinänsä tiesin hänen pitkäaikaisesta naisystävästään kotimaassa jo ensitapaamisestamme lähtien. Mutta koska Tiedepomo oli esittäytynyt polyamorisena, ja koska itsekin vielä hain identiteettiäni, en alkuun osannut lukea ilmassa olleita varoitusmerkkejä. Tuolloin minä vasta ensimmäisiä kertoja sovittelin polyamorian viittaa ylleni. Ensin villin kesän jäljiltä vähän kuin kokeeksi, mutta sitten erinäisten sattumusten myötä pikku hiljaa vakavammin ja tiedostavammin. En vielä ymmärtänyt, kuinka erilaisia merkityksiä ihmiset voivat samoille ilmauksille antaa. Enkä todellakaan ollut ymmärtänyt, että Tiedepomo ei kertoisi minusta ja suhteestamme elämänkumppanilleen yhtikäs mitään!
Ajan myötä minulle vasta hahmottui Tiedepomon taipumus pitää eri elämänalueensa tiukasti omissa laatikoissaan. Suomella ja hänen kotimaallaan on omat lokeronsa, mutta niin myös monilla niiden sisällä olevilla ryhmillä ja ihmisillä. Kun tajusin itsekin olevani tuollaisessa laatikossa vailla yhteyksiä mihinkään hänen muihin lokeroihinsa, minulle tuli omituinen olo. Ei niin, etteikö minullakin introverttinä ole taipumusta pitää monia suhteitani ja pienmaailmoja erillisinä toisistaan. Olennainen ero on siinä, että kaikki nämä pienmaailmat ovat avoimesti osa minua, en koe tarvetta peitellä läheisiltäni mitään tai ketään. Pian Tiedepomoon tutustuttuani saivat alkunsa myös edelleen jatkuvat suhteeni Rooman ja Wienin sydänmiehiin – mutta toisin kuin Tiedepomon kanssa, minulla on selkeä ja avoin olo näiden suhteiden laadusta ja laajemmista puitteista. Toki olen myös itse oppinut kommunikoimaan sekä tarpeistani että rajoistani ajan myötä paljon paremmin.
Luulen yhden ristiriitojemme syyn liittyvän siihen, että Tiedepomo on pohjarakenteeltaan parisuhdeihminen. Siksi jonkinlainen hierarkiamalli kuultaa aina jossain vaiheessa läpi hänen käytöksestään. En pidä Tiedepomon valintoja kaikilta osin rehellisinä, mutta ne ovat hänen valintojaan, eivät minun. Olen sittemmin monta kertaa sanonut hänelle, että jos olisimme tutustuneet myöhemmin, emme olisi koskaan päätyneet yhteen. Nykyään teen ensi hetkestä lähtien uusille tuttavuuksille selväksi eettisen monisuhteisuuteni ja mitä se tarkoittaa: en halua olla mukana missään, missä olisin salaisuus, tai missä potentiaalisesti loukattaisiin jotain kolmatta osapuolta.
Mutta takaisin aikaan, jolloin vasta hapuilin kohti ymmärrystä asioihin, jotka nykyään ovat minulle paljon selvempiä. Maaliskuussa 2020 maailma nytkähti uuteen asentoon. Tiedepomo päätyi jäämään Suomeen, ja meistä tuli osa toinen toistemme koronakuplaa. Jossain kohtaa eristysvaihetta olemisemme alkoi ehkä muistuttaa liikaakin perinteistä parisuhdetta. Tai niin ajattelen nyt, että keväänä jolloin kaikki olivat huolesta ja epävarmuudesta sekaisin ja ihmisten tapaamismahdollisuudet hyvin rajattuja, minäkin ajauduin hetkeksi vääränlaisille raiteille ajatuksineni ja odotuksineni.
Kesää kohti suhteemme tasapaino alkoi olla jo sellainen, että kärsin enemmän kuin iloitsin. Juhannuksen aikaan patoutunut ahdistukseni muotoutui ensin kivuliaaksi ja lopulta helpottuneeksi päätökseksi, jonka myötä ilmoitin, että vedän seksin pois suhteemme yhtälöstä. Kerroin myös, että haluaisin kernaasti yrittää jatkaa ystävänä hänen kanssaan, jos se vain olisi mahdollista. Jotkut minua hyvinkin tuntevat ihmiset eivät uskoneet, että tuollainen suhdemuodon muutos voisi onnistua. Mutta tässä sitä nyt ollaan eletty compañeroina kohta kokonainen vuodenkierto. En sano, että kaikki olisi ollut yksinkertaista ja ideaalia – mutta missäpä suhteessa näin aina olisi?
Meillä ei siis enää ole rakkaussuhdetta sanan perinteisemmässä merkityksessä. Mutta silti meillä on suhde, jossa on rakkautta. Vaikka seksistä hänen kanssaan pidättäydynkin, ei seksuaalinen vetovoima ole suhteestamme mihinkään kadonnut. Ja se on minusta upea juttu. Se, että olen antanut suhteilleni luvan muotoutua perinteisten parisuhdemallien tuolle puolen mahdollistaa moninaisten tunteiden – myös seksuaalisten – tutkailun tavalla joka ei aiemmin ole ollut mahdollista. Missä tahansa perinteisemmissä settingeissä meillä ei Tiedepomon kanssa olisi ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, naida tai palaa, olla yhdessä tai erota. Suhteen jatkaminen entiseen tapaan kävi minulle moraalisesti kestämättömäksi, mutta yhteyden katkaisemalla olisimme menettäneet paljon arvokasta. Meillä on melko samanlaiset arvot, samanlainen (rietas) huumorintaju, jaettu kiinnostus moniin yhteiskunnallisiin ja psykologisiin ilmiöihin. Viihdymme yhdessä, vaikka monesta syystä onkin fiksumpaa että tapaamme nykyään harvemmin.
Miellän suhteeni ja kokemukseni ennen kaikkea rikkaudeksi. Vaikeuksilla ja vastoinkäymisillä on myös arvonsa, enkä halua rajoittaa kokemusmaailmaani vain “hyvään ja helppoon”. Hyväksymällä moninaiset suhteet osaksi elämääni olen oppinut ihmisenä olemisesta paljon. Olen saanut uusia peilejä, joiden heijastumissa myös oma kuvani itsestäni on vahvistunut, ehkä muuttunutkin. Raakojen roihujen sijaan rakkauteni palaa nykyään lempeämmällä, mutta kestävämmällä liekillä. Se lämmittää tasaisemmin ja tuottaa myös sellaisen turvallisuuden piirin, jossa voin rohkeammin koetella rajojani ja tuntemuksiani myös ei-niin-helpoissa ihmissuhteissa. Tämä pätee myös Tiedepomoon, ja siksi uskon että meidänkin tarinassamme on vielä kirjoittamattomia lukuja edessä.